Sapluunasanoittajasta tuli Suomi-rockin suuri romantikko

Rolf Bamberg, Demari 4.9.2004

Minulle omimpia laulunaiheita ovat tunneperäiset jutut ja ällöttävät rakkauslaulut, sanoo palkittu tekstintekijä Martti Syrjä.

Kun Eppu Normaali- yhtyeen tekstityöntekijä Martti Syrjä kävi keskiviikkona juhlayleisön edessä pokkamassa itselleen Työväen Sivistysliiton Reino Helismaa -palkinnon, nousi miehen historiaa tuntevan mieleen, että vaikka opintotoimintaa järjestävältä taholta huomionosoituksen saikin, tämä kaveri ei varmaan ole hionut kirjallisia taitojaan runopiireissä tai luovan kirjoittamisen kursseilla.

Kun hänen ja veljensä Mikon alias Pantsen - Eppujen sävelvastaavan - vanhemmat ovat runoilija Kirsi Kunnas ja kirjailija Jaakko Syrjä, niin johan siinä on kirjallista kasvualustaa yllin kyllin.

Martti Syrjä myöntää, että tällainen taiteilijakoti on ollut kasvuympäristönä hyvin mielenkiintoinen, vaikka sitä ei lapsena mitenkään erityislaatuiseksi ymmärtänytkään.

- Se oli yksinkertaisesti koti vaan ja lapsena tottui siihen, että ihmiset - vanhempien ystävät, perhetutut - jotka meillä kotona kävivät, olivat kaikki kirjailijoita, näyttelijöitä tai taidemaalareita. Eli me omaksuimme Pantsen kanssa jo nuorena sen, että tämä taiteilijana oleminen on ihan luonnollista ja hyväksyttävä ammatti. Mun mielestä sellaiset ihmiset ovat hyvää kasvuseuraa kenelle vaan, sillä ne keskustelut, joita minä lapsuudessani ja nuoruudessani vanhempieni taitelijaystävien kanssa kävin, olivat hyvin antoisia ja henkisesti kouluttavia.

Ei paineita taustasta

Oman kirjallisen sivistyksensä kivijalkana Martti Syrjän perhepiiri ei ollut millään lailla velvoittava tai tuputtava.

- Ei mulle mitään kirjoja lyöty käteen ja sanottu, että lue tämä. Löysin kirjallisuuden ihan luonnollista reittiä, sain lukea mitä mua huvitti.

- Jos puhutaan sitten kirjoittamisestani ja siitä, minkä takia mun tyylini on sellaista rytmisesti soljuvaa ja siinä on riimit kohdallaan - silloin kun on, onhan näitä Eppu-riimityksiä, jotka eivät ole oikeita ollenkaan - niin varmaan siihen on vaikuttanut, että äiti luki meille paljon runoja, omiaan ja muiden. On salaperäistä, miten kukin ihminen kielen oppii, mutta jos se tulee ihan pienenä eteen muodossa, joka on moniulotteisempaa ja rikkaampaa, niin kai se jotain vaikuttaa.

Martti Syrjä ei muista, että olisi tuntenut esimerkiksi kouluympäristössään mitään paineita siitä, että sattui olemaan tunnetun kirjailijapariskunnan lapsi. Opettajat eivät noteeranneet hänen taustaansa mitenkään erityiseksi, pikemminkin päinvastoin.

- Suhtautuminen oli vähän sellaista, että Helsingistä tulleet kirjailijaihmiset ja heidän jälkikasvunsa eivät nyt välttämättä hämäläisessä maatiaisyhteiskunnassa olleet yhtään mitään.

- Siihen, millaisia kirjallisia suorituksia minulta ja veljeltäni odotettiin, ei taustamme varmastikaan vaikuttanut yhtään mitään. Ja jos niitä joskus odotettiinkin, niin ei ehkä ihan pyritty täyttämään niitä. Me oltiin aika kehnoja koulussa ja vähän kapinallisiakin, ei oikein niihin sääntöihin ja kuriin ja lattapäiseen meininkiin jaksettu uskoa. Jälkikäteen en ole asialla mitenkään rehennellyt, mutta olen todennut, että jotain mun kasvatuksessani oli sellaista, että se ei oikein koulinut tuollaiseen sääntömaailmaan.

Ja tästähän voi tehdä vain yhdenlaisen siirtymän: loppu onkin Suomi-punkin historiaa! Vai miten on?

- No, kyllä se Eppu Normaalin perustaminen lähti pitkälle siitä, että saatiin tehdä mitä huvittaa.

Itsetekemisen onni ja autuus

Omaa tekstiä omasta vapaasta tahdosta alkoi Martilta pudota paperille joskus 1975 paikkeilla. Silloin Ylöjärven suunnassa oli päällä myös erilaisia bändiviritelmiä, Eppu Normaalin esiasteita, joissa Martti kertoo toimineensa lähinnä innokkaana pikkuveljenä, kahvinkeittäjänä ja roudarina, ei suinkaan laulusolistina tai tekstintekijänä.

- Silloin oli ilmassa sellaista innostusta, että tehdään musiikkia omista lähtökohdista ja tekstejä suomenkielellä ja niinpä määkin kokeilin. Siinä toimi kannustimena esimerkiksi Virtanen (Veltto V:n luotsaama bändi siis, toim. huom.) ja Juice, nää tamperelaiset, miksei Hectorkin vaikkei se ihan suosikkilistan kärkipäässä ollut, mutta teki suomeksi.

- Ei niissä ensimmäisissä jutuissa tietenkään ollut päätä eikä häntää, mutta sen muistan, että ihan ensimmäisellä kerralla kopioin Leskisen tekstistä ja koetin tehdä siihen sapluunaan sanoituksen ja se onnistuikin. Muistan sen onnistumisen ilon, ajattelin jopa, että eihän tää niin vaikeata olekaan.

Noiden esikuvien rohkaisemana Martti Syrjäkin siis raapusteli äidinkielisiä rockriimejään, mutta ei vielä ollut uuden aallon vaahtopäässä surffaavan Eppu Normaalin ykköstekstintekijä vaikka joitakin sanoituksia ensimmäisille levyille saikin.

Nokkelakynäinen Mikko Saarela oli tuolloin bändin pääasiallinen sanoittaja, joka kuitenkin lähti Ylöjärveltä muille maille vierahille Eppujen neljännen lp:n jälkeen ja vuonna 1982 ilmestyneellä Tie vie -albumilla Martilla olikin sitten näytön paikka.

Näyttö tuntuu riittäneen, ainakin jos ajatellaan millainen klassikko tuli levyn avausraidasta Murheellisten laulujen maa. Mutta helppo paikka se ei Martille ollut.

- Se oli pieni loikka ihmiskunnalle mutta mulle aika mittava. Tekstin tekeminen oli aiemmin ollut sellasta puuhastelua, mutta kun Pantse halusi, että minä teen jatkossa tekstit, niin jouduin aika kovaan kouluun. Jouduin sanoittamaan yhtäkkiä sillain, että 16-osaakaan tahdista ei saanut muuttaa, siihen vaan piti löytää sellainen tavu, joka siihen sopi. Pantse ei antanut siinä yhtään periksi.

- Jouduin tosiaan vaikeimman kautta nopeasti käyttämään päätäni niin, että sanat, joita aivot oppi tarjoilemaan tiettyyn riviin oli jo laakista sopivia. Joku filtteri siellä rupesi suodattamaan kaikki miljoona muuta sanaa pois, ne eivät tulleet edes mieleen. Sitä mä olen joskus ihmetellyt, miten ihmisaivot siihen pystyy, Martti huokaa.

Kriitikko lähituntumassa

Martti Syrjän sanoitusvastuun aikakaudelle siirryttäessä Eppu Normaalinen musiikillinen mielenmaisema myös muuttui. Kun Saarela oli hanakasti tarttunut erilaisiin ajankohtaisaiheisiin irvailun ja yhteiskuntakriittisyyden hengessä, Martin sanailujen myötä perusvireeksi tuli melankolinen romanttisuus, jonkun tasapainotilan kaipuu.

- Mä en ole kokenut olevani olleenkaan omimmillani tuollaisten yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä, enkä ole tuntenut siihen tarvettakaan. Jos jokusen kerran olen yrittänytkin, niin aika raikkaasti on mennyt pieleen. Kyllä mun aluetta ovat enemmänkin tunnepohjaiset jutut ja ällöttävät rakkauslaulut.

- Mulla lähestymistapa tekstiin on mielikuvallinen, visuaalinen. Keksin aiheita lähinnä siitä tunnemaisemasta, missä Pantsen sävellykset liikkuvat. Niistä syntyy sellaista vähän elokuvamaista tarinaa jostain, joka ehkä on joskus tapahtunut jollekin kuvitellulle ihmiselle. Toki teksteissä kuuluu myös mun oma elämänkokemukseni ja käsitykseni maailmasta kuuluu, mutta tarinat eivät ole olleet mulle tapahtuneita, Martti Syrjä korostaa.

Ateljee-kriitikko Martin teksteille on löytynyt läheltä. Eppu-biisien säveltäjä Pantse Syrjä, veljeksistä Martin mukaan ehdottomasti perfektionistisempi, on se jonka kautta sanat soljuvat säveliin.

- Pantsen on niin paljon helpompi nähdä virheet, itsehän tulee omalle tekstilleen aina sokeaksi. Samoin sen on helpompi olla kiinnittämättä mun filosofisiin huomioihini hevon veen vertaa. Se voi todeta, että mitä siitä filosofiasta, jos toi on kömpelösti sanottu, korjaa toi. Tällaista kritiikkiä jokainen tarvitsee.

Onhan Martti Syrjäkin sitä kritiikkiä muualtakin saanut, samojen aiheiden ja tunnelmakuvien toistamisesta, lällyilystä, asiansa pettämisestä. Aikanaan Elviksen kuoleman merkitystä väheksyneen ja poliisin pamputuksesta rähisseen laulajan kun pitäisi seuraavien polvien mielestä pysyä aina punkin ja muun kapinoinnin hengelle uskollisena.

Niin aina. Martti Syrjä on nyt 45 v. Ehkä on katu-uskottavampaa, että hän laulaa kaipuun suolaisista pisaroista suupielessä kuin julistaa että "Kaljaa nuorille!".

[SULJE]